Surusta

suruadressi vanamo

Tänään haen painosta suruadressit.

Näissä adresseissa pääroolissa on herkkä Vanamo, jonka kuvasin mökillä viime kesänä. Vanamon herkkyys koskettaa ja lohduttaa ja kerrottakoot, että koskettavalta ja melkoisen tunnepitoiselta on tuntunut näiden adressien tekeminenkin!

Kuvasin Vanamoa kesällä ja syksyllä tein pienen Vanamo -korttisarjan. Sain korteista välittömästi useita viestejä, jossa toivottiin kuvista myös adresseja. Olen kiitollinen ja iloinen jokaisesta kehitysideasta ja palautteesta jonka saan ja otan ne myös tosissaan! Niin otin myös tämän idean. Yksi suurehko hidaste ilmeni kuitenkin, kun lähdin adressi-asiaa tarkemmin miettimään.

En tiennyt mikä adressi oikeastaan on.

Olen toki ollut hautajaisissa ja kuullut, kun adresseja on luettu, mutta en ilmeisemmin ollut koskaan sen suuremmiin ajatellut asiaa. Aloitin siis googlailun ja kävin tutkimassa kauppojen adressihyllyjä.

vanamot rivissä

Selvisi seuraavaa:

Adressi on vähän niinkuin iso kortti, joka lähetetään surevalle. Sillä halutaan muistaa häntä, joka on kohdannut menetyksen. Adressin välityksellä kerrotaan, että olet ajatuksissa ja olen täällä sinua varten, kun tarvitset tukea. Otan osaa suruun.

Monesti adressin tuotto, tai osa siitä, suunnataan hyväntekeväisyyteen. Niin on myös näissä Vanamo -adresseissa, mutta siitä kerron lisää hieman myöhemmin.

Kun syksyllä päätin tehdä suruadresseja, niin en tiennyt ollenkaan mihin olen ryhtymässä. Hyvin pian tajusin, että tapani tehdä asioita ajaa minut väistämättä heikoille jäille. Tapani tehdä on nimittäin tunteeseen perustuva.

Huomasin olevani päästä varpaisiin surun keskellä.

Huomasin, että suru ja sen käsitteleminen on ihan älyttömän vaikeaa - olin ihan lirissä. Kuvat ja itse aihe menivät niin tunteisiin, että en meinannut millään saada työtäni tehtyä - ja aloin jopa katumaan koko adresseihin sekaantumista!

Kadutti, että olin työntänyt itseni suruun, kun paljon mieluummin olisin tehnyt vaikkapa onnittelukortteja kepeistä aiheista.

Niinpä adressien painattaminen venyi ja venyi - ja lopulta niiden aika oli nyt keväällä. 

Mietitytti oma reaktioni.

Miksi sillä tavalla upposin suruun ja menin aivan solmuun? Miksi suru aiheena tuntuu niin vaikealta ja mihin osaan mieltämme suru oikein napsahtaa?

En osaa vastata, kun en tiedä. Omalla kohdallani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että surun tunteet liittyy pitkälti meidän jokaisen omaan elämään ja omaan persoonaan. Tiedän olevani herkästi tunteva, joten imeydyn toisinaan toistenkin ihmisten suruun liian syvälle (samaa pätee kylläkin myös iloon, joten siinä on myös hyvätkin puolensa!) Samalla suru ja kuolema nostattaa pintaan omia pelkoja, joita vastaan päivittäin taistelee. Ei ehkä tietoisella tasolla, mutta siellä alitajunnassa kuitenkin. Ja silloin sitä saattaa humahtaa liian syvälle tunteeseen, jota on lopulta vaikea sanoittaa tai järkeillä.

vanamo suruadressi

Suru asuu meissä kaikissa.

Joskus suru saattaa nousta pintaan mitä kummallisimmissa tilanteissa. Suru voi pukeutua myös kummallisiin valeasuihin (suokaa anteeksi mielikuvien käyttö!). 

Tästä esimerkkinä, kun erään kerran suru oli pukeutunut irlantilaisen kansantanssijan hameeseen ja lattiaa vasten kopsahtaviin kenkiin. Olin nimittäin katselemassa, kun itsevarma tanssijanainen kopisteli lavalla iloista irlantilaista kansantanssia. Kesken lanteisiin menevän esityksen huomasin kyyneleen ilmaantuneen silmäkulmaan ja vaivoin sain pidäteltyä nyyhkytyksen (sillä hetkellä hävetti, mutta enää ei).

Ihmettelin, että mikä tunne tämä nyt on ja mistä tämä syntyi? Huomasin surevani. Surin asioita ja muistoja, jotka tuo iloinen tanssiesitys herätti. Surusta ei koskaan tiedä milloin se ilmestyy, mutta se on tärkeä uskaltaa ottaa vastaan. Yritän muistaa tämän itsekin.

Ajattelin, että en pysty tekemään suruadresseja, koska sisälläni tuntuu olevan liian paljon käsittelemätöntä surua.

Sitten puhuin aiheesta ystävieni kanssa. Selvisi, että hekin ovat aika pulassa surun kanssa. Tajusin, että en suinkaan ole ainoa, jolle surun kohtaaminen ja käsitteleminen tuntuu vaikealta. Sellaiselta tunteelta, että sen mieluummin työntäisi pois. Monesti sitä kuvittelee olevansa kovinkin ainutlaatuinen tunteinensa ja unohtaa, että lopulta meillä ihmisellä on samat tunteet kaikilla. Asiat ja syyt niiden takana jokaisella omansa, mutta tunne on sama. 

Kannattaa surra.

Läheisen kuolemaa, ystävyyden katkeamista, eroa, lemmikin menetystä, sairastumista, potkuja työpaikasta.

Sureminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että makaa loppuelämän sohvalla - mutta jonkin aikaa siinä kannattaa maata. Ja surra. Pikkuhiljaa tarttua elämänlankoihin kiinni, käydä vaikka suihkussa tai kaupassa. Surulle pitää antaa aikaa.

En sinusta tiedä, mutta itselläni on tapana olla kauhen aikaansaava ja jaksava, vaikka oikeasti saisi olla ihan rikki ja surra vain. Sehän on eräänlainen selviytymiskeino. Olen kuitenkin huomannut, että suru siirtyy vain eteenpäin ja kasvaa ja muuttaa muotoaan. Ja silloin se saattaa ryöpsähtää silmille oudoissa paikoissa, vaikkapa irlantilaista kansantanssia katsellessa.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa adresseista.

Tämä meni nyt kuitenki enemmän tunnepuolen hommiksi, niin kuin monesti tahtoo mennä. 

Tänään haen kuitenkin adressit painosta ja ensi viikon aikana lisään ne myös verkkokauppaan. Toivon, että niistä välittyy tunne ja että joku voisi saada niistä lohtua vaikealla hetkellä. Toivon, että Vanamon herkkyys lohduttaisi surevaa, edes hieman.